Torstaipäivä sisälsi roppakaupalla jännitystä islantilaiseen tapaan teemoinaan "Turistit tiellä" ja "Komia karkuteillä".

Aamulla starttasimme hyvissä ajoin suuntanamme Fluidirin kylä Selfossin kaupungin lähettyvillä. Katin tuttava ratsastustunneilta on paikallisella issikkatallilla töissä ja jo kotimaasta käsin sovimme, että menemme käymään hänen luonaan. Pääseminen ulos Reykjavíkista osoittautui kuitenkin tällä kertaa hieman haasteelliseksi. Syyhän tietysti on paikallisten surkeiden tienviittojen - ei meidän kartanlukutaitojen. Volttasimme siis pariin kertaan lämmittelykierroksia ennen kuin pääsimme sille ainokaiselle isolle tielle etelän suuntaan.


Perille päästyämme tutustuimme ensin hieman paikkoihin ja polleihin. Tällä yksityistallilla on kymmenkunta ratsastettavaa, lauma teinihevosia (2-3 v.) ja ori tammoineen. Katin tuttava on ikään kuin hevos-au-pairina tilalla ja vastaa muun muassa ratsastettavien liikutuksesta ja jonkin verran kasvatuksesta. Kävimme hänen kanssaan ratsastamassa nuoria hevosia. Kati sai ratsastettavakseen 6-vuotiaan rautiaan ruunan, jolla oli ihanat askellajit, joskin töltti vaati ratsastajalta työtä. Leenan 8-vuotias rautiaan päistärikkö ruuna ravasi herkästi, mutta silläkin tölttääminen teetti töitä. Hevoset olivat erittäin liikennevarmoja ja muutenkin kilttejä. Ratsastaminen oli ihanaa, kun sai tehdä lähes omaan tahtiin mitä haluaa, erityisen kiva oli mahtava laukkasuora. Ratsastimme pikkuteillä tilan läheisyydessä, matkalle sattui myös naapuritalli, jolla kasvatetaan erityisen hienoja hevosia kilpailukäyttöön.

Tultuamme takaisin tallin pihaan, huomasimme orin olevan karkuteillä - oli sitten lähtenyt kuolaamaan teinejä. Onhan se tietysti vaikeaa olla nuori ori ja ympärillä lauma kaunokaisia. Kiireellä ja pienessä paniikissa lähdimme sitten kalastamaan oria kiinni juoksutusraippoinemme suurelta laitumelta. Tehtävä ei ollut suinkaan helppo, kun ori kasasi teinihevoslaumaa ajoittain aika rohkeinkin ottein ja paimensi säikähtäneitä polleja edessään. Nuoret hevoset menivät pariin kertaan päin aitojakin ja saivat (onneksi vain) pieniä haavoja rautalangoista nahkaansa. Aikamme juostuamme saimme hevoset ajettua tilan kevyesti aidattuun pihaan, jossa meidänkin vuokra-automme seisoi. (Näimme jo kauhukuvia hevosten potkimista lommoista auton kyljissä...) Pienen "neuvottelun" jälkeen saimme orin kolmen muun kanssa tallin yhteydessä olevalle kentälle ja siitä sitten talliin rauhoittumaan. Huh. Kyllä hiki ja adrenaliini virtasi, kun kyseessä oli kuulemma vieläpä todella arvokas ori.

Seuraavaksi sitten koittikin rikkoutuneiden aitojen korjaus. Maasto kun on vähintään yhtä kivistä kuin Leenan kotipaikalla niin tolppien saaminen tukevasti maahan oli työlästä. Aherrettuamme tuulessa ainakin pari tuntia saimme aidat taas kuntoon ja pääsimme nauttimaan hyvin ansaitusta välipalalounaasta n. klo kolme iltapäivällä. Innokkaina lähdimme sitten vielä toiselle ratsastuslenkille eri hevosten kanssa. Leenan kaunis harmaanvalkoinen tammukka oli saanut viime vuonna vain lyhyen peruskoulutuksen ja tänä vuonna sitä oli ratsastettu vasta hiukan uuteen kotiin muuton jälkeen. Nyt oli sen ensimmäinen kunnollinen maastolenkki ja se meni upeasti, vaikkakin lähtö oli hieman hötkyilevä. Tamma oli mahtava tölttääjä, ravata se ei osannut ollenkaan ja laukkaakin sai hakea kovasti. Katin tumma tamma oli vielä hieman epäilevä autoja kohtaan, mutta kolmen muun ratsun seurassa reissu onnistui mainiosti. Molemmat hevosista olivat hyvin eteenpäin pyrkiviä, Katin tamman askeleet olivat hieman omituiset, mutta hevonen oli pehmeä ratsastaa. Ratsastuksen jälkeen ei olisi pois malttanut lähteäkään, mutta suunnitelmissamme oli vielä nähdä ainakin pari vesiputousta tämän päivän nimissä.

Kello oli liki seitsemän illalla, kun otimme nokan kohti Islannin eteläisinstä kylää Víkiä. Alkumatkasta näimme kaukaisuudessa lumihuippuisen Hekla-tulivuoren. Matkan varrelle jäi kaksi suurempaa vesiputousta, joihin tutustuimme vasta paluumatkalla. Víkiä lähestyessä ympärillä vallitsi hämmentävä harmaa sumu, joka sai välillä aikaan sen, että tie näytti loppuvan yht'äkkiä kuin seinään. Sumuinen maisema näytti välillä jopa hieman uhkaavalta. Matkan ratoksemme hoilotimme seuraavaa: "Päkäpää, päkä, päkä, päkäpää. Lammas on, verraton. Päkäpää, päkä, päkä, päkäpää, valkoinen ja villainen." (Sävel: Tipitii.) Matkalla tie mutkitteli jyrkissä rinteissä niin ylös kuin alaskin. Olo oli hieman kuin rallikuskilla. Vuoren ja meren välissä lepäävään pikkuruiseen Víkin kylään saavuimme noin puoli yhdeksältä ja kurvasimme samantien Hótel Lundiin illalliselle. Opaskirjamme mukaan paikka on Víkin tasokkain ravintola, ja meikäläiset lontustelivat sisään tuulipuvuissaan hieltä ja hevosilta haisten :) Mainitkaamme se, että ulkoapäin hotellirakennus näytti lähinnä navetalta... (Sisältä paikka oli kyllä hyvin siisti.) Lammas ja kana (bearnaisekastikkeella... näillä on joku fetissi siihen...) maistuivat ulkoilmapainotteisen päivän jälkeen. Syy, miksi me Víkiin asti halusimme ajella, oli siellä oleva erikoinen musta hiekkaranta. Näkymä oli upea. Vedessä vuoren seinämän vierellä on useita monikymmenmetrisiä kiviä, joiden kerrotaan syntyneen kahdesta venettä raahaavasta trollista, jotka jähmettyivät rannan tuntumaan auringon noustessa. Hiekka rannalla on tosiaan aivan mustaa ja täynnä erittäin sileitä kiviä. Levoton meri tyrskäytteli aaltoja rantaan ja tunnelma oli melkein taianomainen.

Illan vaihtuessa yöksi lähdimme paluumatkalle. Oli edelleen sumuista, ja lämpötila hieman viilenemään päin. Pysähtelimme ajoittan kuvaamaan maagisia vuoria ja muitakin maisemia. Ensimmäisenä kävimme ihastelemassa kaunista Skógafoss-vesiputousta. Viileästä säästä ja pienestä tihkusateesta huolimatta kiipesimme myös putouksen yläpäähän ainakin tuhannen rappua... (Siltä se ainakin tuntui...) Putous ei toki yltänyt Gullfossin mittoihin, mutta hieno tämäkin on. Lähempänä Selfossia on toinen perinteinen turistikohde, vesiputous Seljalandsfoss. Tämä kapeahko putous tyrskäyttelee vettä alas levottomammin kuin kanssasisarensa. Putouksen taakse olisi päässyt kävelemään, mutta yöaikaan ilman taskulamppua emme moista rohjenneet tekemään. Väsymyskin jo painoi matkalaisia.

Pidimme pienen happihyppelytauon Selfossin keskustassa ja jatkoimme sitten jo tutuksi tullutta reittiä kohti Reykjavíkiä. Hveragerdin kaupungin seuduilla sään valtias alkoi keppostelemaan kanssamme. Vesisade muuttui rännäksi ja pian maisemat olivat kauniin talviset (ja nythän pitäis olla kesä...). Niin ympäröivät pellot ja vuoret kuin allamme oleva tie olivat lumesta valkeana. Liikkeellähän me olimme pikku Hyndailla, jossa on luonnollisestikin kesärenkaat alla. Hieman kieli keskellä suuta, tuskanhiki iholla, mutta pää kylmänä ajoimme jyrkkiä, mutkittelevia rinteitä ohi kaupungin kotia kohti. Lumen lisäksi riehuva tuuli ei ainakaan helpottanut ajamista ja etenemisvauhti olikin tasaisen rauhallinen neljästäkympistä kuuteenkymppiin. Lähempänä Reykjavíkia sää hieman parani, mutta suuri helpotus oli päästä hotellin pihaan parkkiin. Onneksi olemme Suomesta ja Leenalla on ajokokemusta lumisessa säässä. Uni maistui, kun vihdoin pääsimme nukkumaan puolen kolmen maissa aamuyössä.