Kello herätti meidät aamuneljältä. Silmät hieman ristissä kipusimme ylös sängyistä syömään varhaisaamupalaa. Olimme edellisenä iltana tilanneet FlyBus -kuljetuksen lentokentälle respan kautta viideksi. Menimme sitten hotellin eteen laukkuinemme odottamaan bussia kymmentä vaille viisi. Vähitellen odottelemaan tuli muitakin ihmisiä, myös muutama suomalainen. Kello tuli viisi yli, kymmentä yli ja viisitoistakin yli, mutta paikalle ei tullut kuin väärän firman linja-autoja. Mentiin siinä sitten kyselemään respan mieheltä ja hän sanoi aluksi, että kyllä bussi on tulossa. Hetken odottelun jälkeen käytiin uudelleen tiedustelemassa, missä kuljetus viipyi, ja respasta sanottiin, että viideltä hotellin edessä olisi ollut oikea bussi - ei varmasti, koska olimme jo silloin siellä. Jännitystä alkoi nousta pintaan ja ärsyyntymistäkin oli ymmärrettävästi havaittavissa. Kyllä se bussi sitten sieltä vihdoin tuli - 35 minuttia myöhässä ja kuski ei edes pahoitellut myöhästymistä millään tavalla. Matka lentokentälle meni taas linja-autoaseman kautta, missä meidät pakattiin pikkubussista isoon, täyteen bussiin. Matka meni nuokkuessa hieman haikeissa tunnelmissa Islantia hyvästellessä. Kentälle saavuimme noin kello 6.30 - eli onneksi aivan ajoissa, vaikka suurempia aikoja shoppailuun kentällä ei jäänyt. Lähtöselvityksen teimme semmoisella masiinalla, joka kyllä oli ihan kätevä ja nopea. Myös turvatarkastuksesta pääsimme keveästi läpi ja sen jälkeen painuimme perimään rahojamme veronpalautuksina. Turisteille siis palautetaan ostamiensa tuotteiden hintojen sisältämät verot (tietyistä tuotteista, joiden hinta ylitti yhdellä ostokerralla 4000 ISK), koska ne viedään pois maasta. Meille palautus tulee aikanaan luottokorttitilille ja vähentää edes vähän VISA-laskua.

Pian pääsimme jo koneeseen, ja se lähti hyvissä ajoin. Viimeiset Islannin kruunut käytettiin koneessa ruokaan. Matka meni hyvin: Leena luki ja Kati vain torkkui. Kone ei ollut ihan täysi ja kolmen paikan penkkirivi olikin meidän kahden kokonaan. Perille kotimaahan Helsinki-Vantaan lentokentälle kone saapui liki ajoissa eli paikallista aikaa noin puoli kolme iltapäivällä. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme myös matkalaukkumme. Katin äiti tuli hakemaan matkalaiset kentältä ja lyhyen ajomatkan aikana ihmettelimme Suomen kesän vehreyttä. Sään kannalta paluu oli pehmeä lasku, koska helteiden jälkeen sää muistutti nyt paljolti Islannin lämpötiloja.

Erittäin onnistuneen ja kokemusrikkaan lomamatkan jälkeen oli kiva palata kotiin. Toivottavasti joskus on mahdollisuus päästä uudestaan tutkimaan Islannin ihmeitä, sillä paljon jäi tietysti nähtävää ja koettavaa. Suosittelemme kaikille Islantiin tutustumista - ainakin meidän matkamme oli mahtava!

 

Tänään oli ihanan aurinkoinen ja onnistunut viimeinen päivämme täällä Islannissa. Pääsimme vielä ratsastamaan ja vaellus oli mahtava! Iltapäivän vietimme Atlantin valtamerellä seilaten.

Täyttävän perusaamiaisen jälkeen peri-islantilainen hauska hevosmies tuli hakemaan meidät puoli yhdeksältä hotellilta Sólhestar-tilalleen. Reilun puolen tunnin ajomatkan päästä oltiin jälleen samalla suunnalla ykköstietä etelään päin kuin monena muunakin päivänä. Matkan aikana selvisi, että mies vetää vaelluksen vain meille kahdelle - luksusta. Sólhestar on perheyrityksenä toimiva pieni talli; hevosia on noin 30. Tilalle päästyämme valitsimme kypärät päähämme ja lisäsimme vaatetusta aikaisempien säiden mukaan. Tallin isäntä lähti samantien valitsemaan meille sopivia hevosia ratsastuskokemuksemme huomioiden. Itse asiassa hän kyllä päätyi vaihtamaan toisen hevosista vielä tallissa, kun saimme hänet vakuuttuneeksi runsaasta ratsastuskokemuksestamme. Leena aloitti ratsastuksen Thula-nimisellä noin kymmenvuotiaalla tammalla, joka oli todella energinen ja hyvä tölttäämään. Itse asiassa kyseinen hevonen oli lähes aina miehen itsensä ratsastettavana, joten oli suuri kunnia saada Thula ratsukseen. Katin polle Stúlka oli suurinpiirtein saman ikäinen ja myöskin tamma. Stúlka meni hyvin tölttiä, mutta myös ravasi tarpeeksi pyydettäessä.

Heti alusta lähtien huomasimme, että ratsastus tulisi olemaan huomattavasti vauhdikkaampi kuin aiemmat ostetut vaellukset. Lähdimme tölttäämään melkein samantien (alkukävelyt eivät vissiin ole täällä tapana). Aloitimme parituntisen vaelluksen menemällä pihasta tienvierustaa kulkevalle ratsastuspolulle, ja silloin tällöin setä vilkuili, kuinka meillä sujuu. Molemmat pärjäsivät hevostensa kanssa todella hyvin, vaikka mies olikin varoitellut, että Thula tarvitsee rajoittamista. Matka jatkui töltäten välillä vauhdikkaammin, välillä rauhallisemmin. Tieltä saimme ihastella lampaita lähietäisyydeltä ja pian siirryimme niiden laitumen toiselle puolelle vuorenrinteelle. Ratsastelimme rinteen alapuolella ja loivissa kohdissa jopa parimetristen kivenlohkareiden lomitse. Tunnelma oli hiukan jännittynyt, kun periaatteessa milloin tahansa olisi voinut vuorelta lähteä kivi vyörymään päälle... Edelleen vauhti jatkui reippaana, jopa louhikkoisissa kohdissa (hui). Pidimme taukoa tien vieressä vuoren ohitettuamme. Oli ihanaa makoilla auringossa nurmikolla hevosten levätessä (ja tasatessa hengitystään) vierellämme. Olisimme toivoneet voivamme vähentää vaatetta, sillä tällä kertaa tuplakalsarit ratsastushousujen alla ja kolme paitaa + takki osoittautuivat turhan lämpimiksi. Sedän mielestä tänään oli kesän lämpimin päivä, minkä helposti uskoi pitävän paikkansa. Olimme sään suhteenkin siis todella onnekkaita, tuulikaan ei nyt vaivannut.

Tauon jälkeen hevoset olivat jälleen täynnä virtaa ja vauhti oli sen mukaista. Pysyttelimme kuitenkin vielä töltissä, vaikka laukkasuoria olisi ollut tarjolla useampiakin. Ajoittain Kati ja Stúlka ottivat pieniä laukkapätkiä pysyäkseen edellä menevien, hurjasti tölttäävien tahdissa. Ratsastustiellä meitä vastaan tuli Sólhestarin naapurismies komealla hevosellaan ratsastaen. Miehet vaihtoivat hieman kuulumisia iislenskaksi. Pian kaarroimme läheisen tallin pihaan ja setä vei meidät tutustumaan ystävänsä talliin. Talli keskittyy ilmeisesti kasvatus- ja kilpailutoimintaan, puitteet olivat hienot ja tilavat. Tallilla oli myöskin maneesi. Karsinoista kurkisteli monenmoista issikkaa ja laitumilla oli mm. tammoja varsoineen. Tauon jälkeen vaihdoimme hevosia päikseen ja lähdimme kotimatkalle. Setä vielä varmuuden vuoksi opasti Katia energisen Thulan käsittelyssä. Tultuamme ykköstien yli takaisin pikkutien varrelle, setä siirtyi polleineen syrjään ja sanoi: "Tiedätte, missä koti on, antakaa mennä." Hetken epäröityämme tarkistimme vielä, että tarkoittihan setä varmasti, että saamme laukata omaan tahtiimme. Vastaus oli myöntävä ja meitä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hevoset antoivat parastaan hallitussa kiitolaukassa kotiin päin. Mahtavaa!!! Upeat hevoset, kavionkopse, aurinko, tuulen vire kasvoilla - voisiko olla parempaa. Fiilis oli katossa kyllä koko reissun ajan, mutta huipentui vielä laukkaosuudella. Kävelytimme tammoja hetken laukkaamisen jälkeen, ja sitten ne pääsivät nautiskelemaan levosta laitumelle.

Täydellisen ratsastusvaelluksen päätteeksi saimme mehua ja keksejä. Sedän kysyessä, olimmeko valmiita palaamaan hotellille, ajattelimme molemmat vastata kielteisesti. Olihan se kuitenkin lähdettävä, vaikka tallillahan olisi viihtynyt pidempäänkin. Perillä hotellin pihassa saimme sedältä vielä lähtöhalitkin, tyytyväisyys oli molemminpuolista. Lupasimme vielä, että suosittelisimme Sólhestaria muillekin.

Siistiydyttyämme lähdimme maistamaan hotellia vastapäätä olevan jäätelöbaarin tarjontaa. Jätskiherkut (Katilla pehmistä namilisukkeella ja Leenalla skyr-pirtelö) katosivat makeannälkäisiin suihimme :) Aurinkoinen päivä houkutteli meidät kävelemään keskustaan rantatien kautta. Uskomatonta, että tuli päivä, kun kummallakaan ei ollut pitkiksiä eikä kerrospaitoja. Kävimme vanhasta satamasta ostamassa liput Whale watching -risteilylle (2,5 h) ja suuntasimme keskustaan syömään. Tällä kertaa söimme Tabasco-nimisessä meksikolaisvaikutteisessa ravintolassa. Ruokamme tosin olivat ihan tavallisia, naudanpihviä ja possun kylkiluita. Ilmeet jälleen venähti, kun ribsit tulivat pöytään, sillä melkein puolet possuparan kylkiluista lepäsi lautasella :) Jälkkärijätskit söimme keskusaukion portailla auringosta ja lämmöstä nauttien.

Viideltä nousimme valaidenkatselukippoon satamasta. Ensimmäiseksi paatti vei meidät katsomaan lunneja läheisen pikkusaaren tykö. Kuvia ei moisista otuksista saanut, koska olivat niin harvassa, kaukana ja pieniä. Mutta nähty on kuitenkin. Siihenpä risteilyn anti sitten melkein loppuikin, kun minkään näköisiä evällisiä ei merestä näkyville tullut. Menomatka oli hauska, mutta märkä, kun vauhti nostatti kannelle huimasti vesipisaroita. Laiva pomppi ja hytkyi kulkiessaan, onneksi kuitenkaan merisairaus ei iskenyt kumpaankaan. Valitettavasti tosiaan emme nähneet valaita, delfiineitä emmekä edes isoja fisuja, kuuluimme siihen 5-8 prosentin joukkoon, jotka eivät pääse ihailemaan merielukoita. Hieman jäi mietityttämään, että onko niitä siellä ollenkaan... Saimme kyllä hyvitykseksi ilmaisliput samalle risteilylle, mutta emmehän me niitä ehtineet käyttää. Lahjoitimme ne sitten kotimatkalla vastaantulleelle pariskunnalle, toivottavasti he käyttävät ne ja ovat meitä onnekkaampia merenelämän todistamisessa.

Kävelimme takaisin hotellille pääkatua pitkin ja samalla hyvästelimme Reykjavíkia. Piipahdimme vielä lähikaupassa eväsostoksilla huomista lentomatkaa varten. Nyt on laukut pakattu ja herätys säädetty aamuneljäksi.
 

Tämän päivän vietimme shoppailun ja bussimatkailun merkeissä.

Aamulla kipitimme läheiselle paikallisbussien asemalle (Hlemmur) ja avuliaan vartijan ohjaamina löysimme oikean bussin päästäksemme toisen aseman kautta Smáralindin ostoskeskukseen. Ensimmäinen matka Hlemmurilta Mjóddin asemalle meni ongelmitta, koska bussissa oli pysäkit kertova opaste. Toista bussia odotellessamme kävimme ruokakaupasta ostamassa maistiaiseksi perinteisen islantilaisen leivonnaisen (nimi ei nyt muistu mieleen), joka maistui hieman sokeroimattomalle munkille. Bussia vaihdettuamme tuli hieman jännitystä elämään, kun asemat kerrottiin ainoastaan nauhalta tulevalla kuulutuksella, josta ei tahtonut ottaa mitään selvää. Onneksi opettelimme Smáralindin nimen, ja juuri ja juuri saimme siitä selvää :) Osuimme siis oikealle pysäkille ja pääsimme shoppailun valtakuntaan. Parhaaksi kaupaksi osoittautui ehkä hieman Stockman/Sokos-tyylinen liike, josta mukaan tarttui päälle pantavaa molemmille. Keskuksessa on liki 90 liikettä, teinivaatteita, koruja, ulkoiluvaatteita yms. kalliista kohtuuhintaisiin, tunnetuista meille täysin tuntemattomiin merkkeihin. Lounaalla kävimme Energia-nimisessä kuppilassa, jonka täytetty bagel ja caesar-salaatti täyttivät juuri sopivasti.

Paluumatkalla hyppäsimme toisen linjan bussiin, joka vei meidät Mjóddin asemalle huomattavasti suoremmin kuin ostoskeskukseen mennessä. Palasimme kuitenkin vielä toisella bussilla hieman takaisin päin katsomaan, että olisiko suuri hevostavaraliike avoinna. Harmillisesti kauppa oli kuitenkin sulkeutunut jo alkuiltapäivällä, eli valitettavasti emme päässeet katselemaan islantilaistyylisiä ratsastushousuja, jotka ainakin Leena olisi ehkä halunnut. (Onneksi niitä saa myös Suomesta ainakin postimyyntiliikkeiden kautta.) Tuurillamme ehdimme juuri ja juuri takaisin päin menevään linja-autoon ruokakaupassa pyörähtämisen jälkeen. Ja myöskin takaisin Reykjavíkin keskustaan vievään bussiin ehdimme minuutilleen. Bussit eivät täällä kuljen kovin tiheään (ainakaan lauantaisin). Kertalippu maksaa 350 ISK (=noin 2,15 €) ja sisältää vaihtolipun. Hassua on, että bussissa maksetaan käteisellä, tasarahalla, vaihtorahaa ei saa. (Ja täällä kun muuten käy VISA nakkikiskallakin...)

Keskustassa kiertelimme hieman pikkuliikkeitä (lue: turistikauppoja) ja kävimme nauttimassa alkuruokaillallisen sikahintaisessa hienostokalaravintolassa (Fish Company). Leena otti listalta sushia ja Kati jotain lohesta eikä kumpikaan ollut täysin varma, mitä tuli syötyä - maut olivat uusia ja ihmeellisiä. Hauskaa oli, kun naapuripöydän suomalaismiehetkään eivät tuntuneet olevan selvillä, mitä kalaa söivät. :) Kotimatkalla piipahdimme vielä paikallisen punaisen ristin kirpparilla, josta Kati teki mahtavan löydön sovituskopista - kivan mekon erittäin huokeaan hintaan.

Huomenna on sitten viimeinen kokonainen päivämme täällä unelmien Islannissa. Mahtavaa on, kun pääsemme vielä ratsastamaankin!!! Varaus tehtiin hotellin respan tädin toimesta hieman yhdeksän jälkeen tänä iltana - kaikki tuntuu olevan täällä mahdollista :) Ja varmaan mennään myös katsomaan valaita :) Ja tietenkin syödään hyvin viimeisen illan kunniaksi.

Ja nyt on sitten viimeinen mahdollisuus toivoa tuliaisia eli viestiä tulemaan, jos jotain mielii täältä :) Itse sitten palailemme kotimaan kamaralle maanantaina iltapäivällä, mikäli nyt ei mikään tulivuori estä aikeitamme.
 

Tänään hemmottelimme eilisestä väsyneitä kehojamme kylpemällä sinisessä vedessä ja syömällä hyvin.

Uni maistui enemmän kuin hyvältä, kun viimein pääsimme aamuyöllä hotellille. Puolinukuksissa kiskoimme itsemme aamupalalle puolen kymmenen maissa ja aamupäivä menikin huoneessa lötkötellessä (ja eilisestä kirjoitellessa). Yhden maissa starttasimme auton ja huristelimme lähelle Keflavíkin lentokenttää Blue Lagooniin. Blue Lagoon on laavakentän päälle rakennettu kylpylä, joka on saanut alkunsa sattumalta. Viereisen geotermistä energiaa tuottavan laitoksen työntekijät olivat päättäneet kylpeä laitoksen puhtaissa ylijäämävesissä ja huomanneet, että psoriasista sairastavan työntekijän iho alkoi paranemaan. Vaaleansinertävä maitomainen lämmin vesi hellii nykyään niin hemmottelunhaluisia turisteja kuin psoriasispotilaitakin. Ajattelimme etukäteen, että Blue Lagoon on levoton, ylitäysi turistirysä, mutta onneksemme nyt ei ollut häiritsevää ruuhkaa.

Blue Lagoonissa käyminen oli niin kroppaa kuin mieltäkin hellivä kokemus. Vesi suurella allasalueella oli paikoin hyvinkin lämmintä ja tuntui aluksi kihelmöintinä iholla. Altaiden päällä leijuva vesihöyry laavakenttää vasten loi oman tunnelmansa. Sinervä vesi oli aluksi hieman epäilyttävän näköistä, mutta rentoutti ihanasti. Allasalueella oli myöskin baari, josta sai muun muassa paikallisesta rahkamaisesta Skyristä tehtyä marjapirtelöä - nam. Tuotteet maksettiin kätevästi rannekkeella, joka toimi samalla pukukoppien avaimena. Vedessä lilluttelun lisäksi oli mahdollista käydä höyrysaunassa tai perinteisessä saunassa. (Emme käyneet kyllä tarkistamassa, oliko sauna sellainen kuin me suomalaiset sen ymmärrämme.) Altaan reunalta sai ottaa valkoista mömmöä (silica mud) ja tehdä itselleen ihoa puhdistavan naamiohoidon. Ja tietenkin naamion jälkeen kasvojen iho oli sileä kuin vauvan poski - ainakin melkein :) Parasta oli ehkä vedessä kelluminen, joka ei vaatinut minkäänlaista vaivaa. Vesi siis kannatteli täysin. Rentouttavan polskimisen jälkeen nautiskelimme vielä jätskit sisäkahvilassa altaille katsellen. Olo kylpyläkäynnnin jälkeen oli raukea, iho tuntui pehmeältä, mutta valitettavasti hiukset eivät olleet yhtä mieltä veden hyvyydestä... Karkea ja tahmaisen oloinen pehko tuntuu edelleen nyt illalla erikoiselta, vaikka hoitoainetta hölväsikin triplamäärät normaaliin verrattuna.

Sinisestä laguunista palasimme Reykjavíkiin hämmästelemään islantilaisten hulluutta. Kaupungista löytyy siis lämmitetty uimaranta, Nauthólsvík Thermal Beach. Rannan hiekka on tuotu Marokosta ja geotermisellä energialla lämmitetyn suuren vesialtaan ylivuotovesi lämmittää myös ranta-alueen. Omituista... Meikäläisittäin kuulostaa sulalta hulluudelta, mutta eipähän täällä lämpimästä olekaan puute muuta kuin sään osalta. Illan päätteeksi menimme Reykjavíkin keskustaan syömään eläväiseen espanjalaistyyliseen tapasravintolaan. Paikka on todella suosittu, onneksemme meillä kävi tuuria ja saimme pöydän samantien. Ruoka oli hyvää, osa todella hyvää, joskaan kaikesta ei ollut varmaa, mitä ne olivat. Söimme ainakin lammasta, kanaa, possua, nautaa, lohta, jättikatkarapuja, parmankinkkua ja salaattia  Ja pitihän myös kehuttua suklaakakkua maistaa, eikä sekään tuottanut pettymystä. Kakku oli melkein kuin pehmeää suklaata ja annoksessa lisukkeena oli muun muassa marjasosetta ja kermavaahtoa sekä kinuskikastiketta. Huokaus. Mitenkähän osaamme enää syödä tavallista ruokaa, puhumattakaan sen laittamisesta 

Kotimatkalla poikkesimme pikaisesti meren rannassa olevalla nähtävyydellä, viikinkivenettä muistuttavalla metallisella taideteoksella. Tankkasimme vielä auton ja palautimme "vapauden" avaimet hotelliin. Auton mittariin kertyi kolmen päivän aikana noin 770 kilometriä, ja me saimme kokemusta islantilaisesta liikennekulttuurista. Paikalliset ajelevat usein keskellä tietä, ehkäpä lähinnä voimakkaan tuulen takia, valitettavasti he eivät kuitenkaan välttämättä huomaa väistää kunnolla vastaantulijoitakaan. Islantilaiset rakastavat liikenneympyröitä, mutta eivät osaa tehdä riittävän selkeitä tienviittoja. Ajaminen sujui kuitenkin pääasiassa hyvin. Pienehkö hopeinen Hyndai jää nyt seuraavien vuokralaisten iloksi. Vielä on onneksi viikonloppu aikaa täällä. Suuria suunnitelmia emme ole tehneet, mennään tunnelman mukaan. Toivottavasti olisi vielä hieman lämpimämpikin päivä tiedossa.



 

Torstaipäivä sisälsi roppakaupalla jännitystä islantilaiseen tapaan teemoinaan "Turistit tiellä" ja "Komia karkuteillä".

Aamulla starttasimme hyvissä ajoin suuntanamme Fluidirin kylä Selfossin kaupungin lähettyvillä. Katin tuttava ratsastustunneilta on paikallisella issikkatallilla töissä ja jo kotimaasta käsin sovimme, että menemme käymään hänen luonaan. Pääseminen ulos Reykjavíkista osoittautui kuitenkin tällä kertaa hieman haasteelliseksi. Syyhän tietysti on paikallisten surkeiden tienviittojen - ei meidän kartanlukutaitojen. Volttasimme siis pariin kertaan lämmittelykierroksia ennen kuin pääsimme sille ainokaiselle isolle tielle etelän suuntaan.

Perille päästyämme tutustuimme ensin hieman paikkoihin ja polleihin. Tällä yksityistallilla on kymmenkunta ratsastettavaa, lauma teinihevosia (2-3 v.) ja ori tammoineen. Katin tuttava on ikään kuin hevos-au-pairina tilalla ja vastaa muun muassa ratsastettavien liikutuksesta ja jonkin verran kasvatuksesta. Kävimme hänen kanssaan ratsastamassa nuoria hevosia. Kati sai ratsastettavakseen 6-vuotiaan rautiaan ruunan, jolla oli ihanat askellajit, joskin töltti vaati ratsastajalta työtä. Leenan 8-vuotias rautiaan päistärikkö ruuna ravasi herkästi, mutta silläkin tölttääminen teetti töitä. Hevoset olivat erittäin liikennevarmoja ja muutenkin kilttejä. Ratsastaminen oli ihanaa, kun sai tehdä lähes omaan tahtiin mitä haluaa, erityisen kiva oli mahtava laukkasuora. Ratsastimme pikkuteillä tilan läheisyydessä, matkalle sattui myös naapuritalli, jolla kasvatetaan erityisen hienoja hevosia kilpailukäyttöön.

Tultuamme takaisin tallin pihaan, huomasimme orin olevan karkuteillä - oli sitten lähtenyt kuolaamaan teinejä. Onhan se tietysti vaikeaa olla nuori ori ja ympärillä lauma kaunokaisia. Kiireellä ja pienessä paniikissa lähdimme sitten kalastamaan oria kiinni juoksutusraippoinemme suurelta laitumelta. Tehtävä ei ollut suinkaan helppo, kun ori kasasi teinihevoslaumaa ajoittain aika rohkeinkin ottein ja paimensi säikähtäneitä polleja edessään. Nuoret hevoset menivät pariin kertaan päin aitojakin ja saivat (onneksi vain) pieniä haavoja rautalangoista nahkaansa. Aikamme juostuamme saimme hevoset ajettua tilan kevyesti aidattuun pihaan, jossa meidänkin vuokra-automme seisoi. (Näimme jo kauhukuvia hevosten potkimista lommoista auton kyljissä...) Pienen "neuvottelun" jälkeen saimme orin kolmen muun kanssa tallin yhteydessä olevalle kentälle ja siitä sitten talliin rauhoittumaan. Huh. Kyllä hiki ja adrenaliini virtasi, kun kyseessä oli kuulemma vieläpä todella arvokas ori.

Seuraavaksi sitten koittikin rikkoutuneiden aitojen korjaus. Maasto kun on vähintään yhtä kivistä kuin Leenan kotipaikalla niin tolppien saaminen tukevasti maahan oli työlästä. Aherrettuamme tuulessa ainakin pari tuntia saimme aidat taas kuntoon ja pääsimme nauttimaan hyvin ansaitusta välipalalounaasta n. klo kolme iltapäivällä. Innokkaina lähdimme sitten vielä toiselle ratsastuslenkille eri hevosten kanssa. Leenan kaunis harmaanvalkoinen tammukka oli saanut viime vuonna vain lyhyen peruskoulutuksen ja tänä vuonna sitä oli ratsastettu vasta hiukan uuteen kotiin muuton jälkeen. Nyt oli sen ensimmäinen kunnollinen maastolenkki ja se meni upeasti, vaikkakin lähtö oli hieman hötkyilevä. Tamma oli mahtava tölttääjä, ravata se ei osannut ollenkaan ja laukkaakin sai hakea kovasti. Katin tumma tamma oli vielä hieman epäilevä autoja kohtaan, mutta kolmen muun ratsun seurassa reissu onnistui mainiosti. Molemmat hevosista olivat hyvin eteenpäin pyrkiviä, Katin tamman askeleet olivat hieman omituiset, mutta hevonen oli pehmeä ratsastaa. Ratsastuksen jälkeen ei olisi pois malttanut lähteäkään, mutta suunnitelmissamme oli vielä nähdä ainakin pari vesiputousta tämän päivän nimissä.

Kello oli liki seitsemän illalla, kun otimme nokan kohti Islannin eteläisinstä kylää Víkiä. Alkumatkasta näimme kaukaisuudessa lumihuippuisen Hekla-tulivuoren. Matkan varrelle jäi kaksi suurempaa vesiputousta, joihin tutustuimme vasta paluumatkalla. Víkiä lähestyessä ympärillä vallitsi hämmentävä harmaa sumu, joka sai välillä aikaan sen, että tie näytti loppuvan yht'äkkiä kuin seinään. Sumuinen maisema näytti välillä jopa hieman uhkaavalta. Matkan ratoksemme hoilotimme seuraavaa: "Päkäpää, päkä, päkä, päkäpää. Lammas on, verraton. Päkäpää, päkä, päkä, päkäpää, valkoinen ja villainen." (Sävel: Tipitii.) Matkalla tie mutkitteli jyrkissä rinteissä niin ylös kuin alaskin. Olo oli hieman kuin rallikuskilla. Vuoren ja meren välissä lepäävään pikkuruiseen Víkin kylään saavuimme noin puoli yhdeksältä ja kurvasimme samantien Hótel Lundiin illalliselle. Opaskirjamme mukaan paikka on Víkin tasokkain ravintola, ja meikäläiset lontustelivat sisään tuulipuvuissaan hieltä ja hevosilta haisten :) Mainitkaamme se, että ulkoapäin hotellirakennus näytti lähinnä navetalta... (Sisältä paikka oli kyllä hyvin siisti.) Lammas ja kana (bearnaisekastikkeella... näillä on joku fetissi siihen...) maistuivat ulkoilmapainotteisen päivän jälkeen. Syy, miksi me Víkiin asti halusimme ajella, oli siellä oleva erikoinen musta hiekkaranta. Näkymä oli upea. Vedessä vuoren seinämän vierellä on useita monikymmenmetrisiä kiviä, joiden kerrotaan syntyneen kahdesta venettä raahaavasta trollista, jotka jähmettyivät rannan tuntumaan auringon noustessa. Hiekka rannalla on tosiaan aivan mustaa ja täynnä erittäin sileitä kiviä. Levoton meri tyrskäytteli aaltoja rantaan ja tunnelma oli melkein taianomainen.

Illan vaihtuessa yöksi lähdimme paluumatkalle. Oli edelleen sumuista, ja lämpötila hieman viilenemään päin. Pysähtelimme ajoittan kuvaamaan maagisia vuoria ja muitakin maisemia. Ensimmäisenä kävimme ihastelemassa kaunista Skógafoss-vesiputousta. Viileästä säästä ja pienestä tihkusateesta huolimatta kiipesimme myös putouksen yläpäähän ainakin tuhannen rappua... (Siltä se ainakin tuntui...) Putous ei toki yltänyt Gullfossin mittoihin, mutta hieno tämäkin on. Lähempänä Selfossia on toinen perinteinen turistikohde, vesiputous Seljalandsfoss. Tämä kapeahko putous tyrskäyttelee vettä alas levottomammin kuin kanssasisarensa. Putouksen taakse olisi päässyt kävelemään, mutta yöaikaan ilman taskulamppua emme moista rohjenneet tekemään. Väsymyskin jo painoi matkalaisia.

Pidimme pienen happihyppelytauon Selfossin keskustassa ja jatkoimme sitten jo tutuksi tullutta reittiä kohti Reykjavíkiä. Hveragerdin kaupungin seuduilla sään valtias alkoi keppostelemaan kanssamme. Vesisade muuttui rännäksi ja pian maisemat olivat kauniin talviset (ja nythän pitäis olla kesä...). Niin ympäröivät pellot ja vuoret kuin allamme oleva tie olivat lumesta valkeana. Liikkeellähän me olimme pikku Hyndailla, jossa on luonnollisestikin kesärenkaat alla. Hieman kieli keskellä suuta, tuskanhiki iholla, mutta pää kylmänä ajoimme jyrkkiä, mutkittelevia rinteitä ohi kaupungin kotia kohti. Lumen lisäksi riehuva tuuli ei ainakaan helpottanut ajamista ja etenemisvauhti olikin tasaisen rauhallinen neljästäkympistä kuuteenkymppiin. Lähempänä Reykjavíkia sää hieman parani, mutta suuri helpotus oli päästä hotellin pihaan parkkiin. Onneksi olemme Suomesta ja Leenalla on ajokokemusta lumisessa säässä. Uni maistui, kun vihdoin pääsimme nukkumaan puolen kolmen maissa aamuyössä.